Tanja Tiekson Äänten apokalypsi, alaotsikoltaan Essee kuuntelemisesta, on katkelmallinen mutta aiheeltaan täsmällisesti rajattu proosateksti, jossa etsitään tapoja ottaa maailman äänet vakavasti, kuunnella niitä ja hankkia tietoa kuuntelemalla.
Esseessä on omaelämäkerrallinen kehys, joka liittyy yhdysvaltalaiseen säveltäjään Pauline Oliverokseen (1932-2016) ja hänen omaperäiseen ajatteluunsa. Musiikintutkijana työskennellyt Tiekso kertoo alkuhankaluuksistaan Oliveroksen kirjoitusten ja tämän ”syväkuunteluksi” nimetyn filosofian äärellä: ”Modernistisen rationalismihybrikseni vallassa olin ennakkoluuloinen Oliveroksen filosofiaa kohtaan, sillä en ymmärtänyt kuuntelemista, monestakaan syystä. - - En halunnut olla yksin ajatusteni kanssa. Pakenin itseäni ja mielikuvitustani.” Tätä jatkui ”äänten apokalypsiin” - niiden paljastumiseen, ”verhon väistymiseen” - asti.
Esseessään Tiekso määrittelee kuuntelemisen taidon ja idean sellaisena kuin hän sen nykyään käsittää. Kuunteleminen on epäselvien ja moninaisten viestien vastaanottamista ja tulkitsemista, mutta ”oikoteitä ei ole, kukaan ei kuuntele puolestani”.
Pauline Oliveros on esseessä ja Tiekson ajattelulle tärkeä henkilö, mutta teksti ei varsinaisesti käsittele Oliveroksen työtä ja taidetta. Pikemminkin Äänten apokalypsi on kehotus kuunnella, pysähtyä äänten vuoksi ja ottaa niitä vastaan. Kuulo on alikäytety aisti, väittää Tiekso: ”Niin kauan kuin kulttuuri perustuu luettuun ja nähtyyn eikä juuri kukaan kuuntele, etumatka on sillä, joka kuuntelee tai edes satunnaisesti ottaa äänet huomioon. Hän on koko ajan muita edellä: ymmärryksessä, ongelmien ratkaisemisessa, läsnäolon kyvyssä.”