Rytikari on pieni Perämeren saari. 1900-luvun alussa saarella laidunnetaan lehmiä, lohen ja silakan kalastajat pitävät sitä tukikohtanaan. Naapurisaarelle Veitsiluotoon rakennetaan vuonna 1921 saha, ja työvoimaa alkaa virrata seudulle eri puolelta Suomea. Rytikarin historia on alusta asti värikäs.
Tämä teos kokoaa yhteen Rytikarin historiaa ja antaa rytikarilaisten kertoa muistojaan kotisaaresta. Lukijan silmien eteen vyöryy kavalkadi erilaisia ihmisiä: tolkun työläisiä, kausijätkiä ja tietysti tavallisia perheenisiä ja -äitejä lapsikatraineen. Asumismuotoina on mökkiröppänöitä, parakkeja, Iso-Jokisen vuokrahuoneita, jopa omakotitaloja. Kauppoja syntyy ja lakkaa, on suutareita, partureita, korjaamoja. Saarelle saadaan koulu, poliisi, apteekki ja työväentalo. Kulkuyhteydet ja terveydenhuolto paranevat. Rytikarin vaiheista löytyy aineksia vaikka dekkariin: pirtun trokausta, yöllisiä katoamisia, pakolaisia Venäjältä, tappeluita, jopa murhia. Talvi- ja jatkosodan aikana seudun elämää värittivät ruotsalaiset vapaaehtoiset ja saksalaiset sotilaat sekä Karjalan siirtolaiset. Sodan jälkeen olot vakiintuvat Suomessa, myös Rytikarissa rakennetaan uutta, liike-elämä vilkastuu ja monipuolistuu. Wendelinin kiinteistössä toimivat muun muassa rautakauppa, vaatemyymälä, kemikalio ja jopa Säästöpankki aloittaa 1959. Muoti saa Rytikarin tytöt pukeutumaan kellohameisiin, jumppereihin ja saumallisiin nylonsukkiin. Pojat hankkivat dongarit ja nylonpaidan ja Brylcreemin avulla taivuttavat voogun otsalle.
Teoksen kirjoittaja, fil. maist. Pirjo Aho on asunut lapsuutensa Veitsiluodossa, käynyt kansakoulua Rytikarissa ja asunut nuorena Paavonkarissa.