Autobiografinen proosateos Ihmisen haju (Emberszag, 1945) ei kerro Auschwitzin
hirveyksistä, vaan Budapestin juutalaisten eloonjäämiskamppailusta ja juutalaismiehistä pakkotyöleirillä loka-marraskuussa 1944.
Yli kolmekymmentä teosta julkaissut runoilija, näytelmäkirjailija ja esseisti Ernő Szép (1884–1953) kuvaa ja kommentoi kokemaansa ja näkemäänsä yksityiskohtaisesti kuin päiväkirjaa ja kronikkaa rinnakkain kirjoittaen. Hänen äänensä on holokaustikirjallisuudessa omalaatuinen: itseironinen Szép välttää leirin vartijoiden ja sotilaiden jatkuvaa tuomitsemista eikä hän moralisoi puhuessaan juutalaisten suhteista kristittyihin ja omiin käännynnäisiin.
Leirille marssiessaan hän tarkkailee toveriensa raskasta, pelonsekaista taivallusta: sodan ja nuoliristiläisten hirmuvallan kärjistämät ihmisten heikkoudet, vahvuuden ja pahuuden, hän rekisteröi tarkasti, jopa minuutilleen. Väkivallan ja nälän aiheuttamasta ahdistuksesta ja turtumisesta hän kertoo välillä hirtehishuumorillakin. Ihmisen haju haisee omasta ja tuntemattomien naapurien puutteellisesta hygieniasta, mutta se huokuu myös heidän yksilöllisistä piirteistään ja kärsimyksen täyttämästä leirielämästä. Hämmentyneen, mutta tarkkanäköisen lapsen tavoin Szép ei silti hyväksy ihmisen julmuutta toista ihmistä kohtaan. Hän ei vaivu epätoivoon, vaan karaistuu.
Sairastuvalle jouduttuaan Szép selvisi leiriltä hengissä, mutta hänen muistelmansa unohtuivat pitkäksi ajaksi: ne eivät sopineet sosialismin kirjallisuuskäsitykseen. Nykyjan postmoderniin muistopoliittiseen keskusteluun ne tarjoavat merkittävän puheenvuoron.