Kuhmon korpiseuduilla 1950-luvulla pienen pojan maailma ulottui vain muutaman kilometrin päähän. Koulumatka hiihdettiin tai soudettiin, ja sähkövalon näki ensimmäisen kerran vieraassa talossa. Alpo Haverinen kertoo tässä kokoelmassa lapsuudestaan ja nuoruudestaan Nivankylällä. Tuohon aikaan pojat keksivät kepposensa itse, eikä kukaan ollut vielä kuullutkaan turvakengistä.
Tarinoissa säikytellään siskoja pimeässä pirtissä karhulangan ja maitokoneen avulla, sonnille juotetaan kotikaljaa, ja koulujen väliset hiihtokisat voitetaan, vaikka jalassa on kumikengät. Sairaalassa poika oppii yllättäen lukemaan, ja hammaslääkärin tuolista hän pelastautuu yhdellä pienellä valheella.
Kepposten rinnalla kulkee lämmin ja tarkka kuva ihmisistä. Pienikokoinen, mutta sitkeä äiti oli kuppari ja kansanparantaja, joka puolusti perhettään, kun kunta aikoi hajottaa lapsikatraan, isoäiti puolestaan kuuluisa pontikankeittäjä, joka ensimmäisen eläkkeen saatuaan ei edelleenkään uskonut, että valtio jakaisi rahaa ilmaiseksi.
Haverisen kerronta on hauskaa, konstailematonta ja täynnä elämää. Se vie lukijan öljylampun valaisemaan pirttiin ja muistuttaa, millaista elämä oli, kun lapsille annettiin varhain sekä vastuuta että vapautta. Kirja on kunnianosoitus kadonneelle elämäntavalle ja ihmisille, jotka sitä elivät.