Kaatavatko kulttuuri, ilmasto vai maantiede maat? Vai kenties tietämättömyys oikeista toimenpiteistä?
Ei. Yksikään näistä tekijöistä ei ole ratkaiseva tai kohtalo. Miten siis selitetään se, että Botswanasta on tullut yksi maailman nopeimmin kasvatista maista, mutta Zimbabwen, Kongon tai Sierra Leonen kaltaiset Afrikan valtiot ovat juuttuneet köyhyyteen ja väkivaltaan?
Daron Acemoglu ja James A. Robinson osoittavat kiistatta ja monin modernein ja historiasta otetuin esimerkein, että ihmisen itsensä rakentamat poliittiset ja taloudelliset instituutiot ovat taloudellisen menestyksen (tai sen puuttumisen) perusta.
Viisitoista vuotta kestäneen tutkimustyönsä perusteella Acemoglu ja Robinson jakavat instituutiot kahteen luokkaan: inklusiivisiin ja ekstraktiivisiin. Inklusiiviset ottavat kaikki kansalaiset yhteiskunnan toimintaan ja luovat heille kannustimet omatoimisuudelle ja menestykselle. Ekstraktiiviset instituutiot taas vievät kansalaisten työn tulokset ja käytännössä tukahduttavat kehityksen.
Ja inklusiiviset instituutiot ovat normina vauraissa maissa.
Teoriansa pohjalta Acemoglu ja Robinson tarttuvat muun muassa seuraaviin ongelmiin:
Kiina on rakentanut auktoritaarisuuteen perustuvan kasvun. Jatkaako se samalla uralla ja ottaa lännen kiinni?
Ovatko Yhdysvaltain parhaat päivät takana? Onko se siirtymässä eliittien valtaa vastustavasta hyvästä kierteestä noidankehään, joka rikastuttaa pientä vähemmistöä ja antaa sille kaiken vallan?
Mikä on tehokkain tapa auttaa köyhyyteen juuttuneet miljardit vaurauteen johtavalle tielle?