Hannu Hirvonen jatkaa aforismiteoksessaan lajin parhaita perinteitä. Hänen lauseissaan on rytmiä, kauneutta ja leikkiä - ja samalla runsaasti ajattelemisen aihetta. Kokoelman seitsemällä luvulla on kullakin oma aiheensa ja painopisteensä. Teos on vahvasti ajan hermolla. Elämää, kasvamista, ajattelua ja muistia sekä taidetta käsittelevät runollisemmat ja hetkittäin lempeän humoristisetkin luvut saavat väleihinsä synkempiä mietteitä vallasta ja väkivallasta, talouden ahtaista arvoista ja ihmisen sokeudesta luontokadolle. Toivo elää kuitenkin mukana, musiikin kantamana.
”Vain hullu ei kuule ääniä: muista, että olet kuolevainen.
Suurmiesten aika on ohi. Pienille jää enemmän tilaa.
Jokainen imperiumi on kuoleva imperiumi.”
”Vain ihmiset syyllistyvät epäinhimillisiin tekoihin.
Nukkekodin julkisivu, ohjusiskussa romahtanut.”
”Pahinkin rasisti ilahtuu muuttolinnuista. Paitsi hanhista.
Ottivat oppia joutsenista. Eläkeläiset.
Kansallislintukin muuttaa.”
”Musiikki on aukikirjoitettua aikaa.
Kaikki musiikki on melua, jos sitä ei kuuntele.
Mitä se on on? Kuulet sen, kun suljet siltä silmäsi.”