Ensimmäiset suunnitelmat rautatiestä autonomiseen Suomeen tehtiin jo vuonna 1849, mutta asiassa päästiin eteenpäin vasta vuonna 1856, kun keisari Aleksanteri II käski Helsingin vierailullaan keväällä 1856 tekemään esityksen sisämaan liikenneyhteyksien parantamiseksi. Esitys tehtiin ja keisari hyväksyi sen vuotta myöhemmin. Rakennustyöt alkoivat kesällä 1857 ja 108 kilometrin mittainen rata asemineen otettiin käyttöön vuonna 1862. Rautateitä laajennettiin seuraavina vuosikymmeninä niin, että ennen talvisotaa rautateitä oli Suomessa 5 323 kilometrin verran ja jatkosodan jälkeen alueluovutusten seurauksenakin vielä 4 219 kilometriä.
Rautateille tarvittiin junia, ja niitä vetämään vetureita. Höyrykäyttöisten vetureiden aika kesti 1800-luvulta pitkälle toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan.
Valtionrautatiet (VR) kärsi lähes koko historiansa ajan veturipulasta, ja vetureita hankittiin kotimaan lisäksi sieltä, mistä niitä milloinkin oli saatavissa Pohjoismaita, Eurooppaa ja Yhdysvaltoja myöten. Oma lukunsa ovat sotasaalisveturit ja sodan aikana hankitut veturit, joilla oli takanaan värikäs historia. Vuonna 1945 Valtionrautateillä oli 826 veturia.
Suomen rautateiden veturien osa 1 esittelee veturityypit ja -yksilöt, niiden tekniset tiedot, käytöt ja kohtalot. Kirja on runsaasti kuvitettu sekä historiallisin valokuvin että värivalokuvin säilyneistä vetureista.
Kirjan kirjoittaja Atso Haapanen on tuottelias kirjailija, jolta on julkaistu romaanien lisäksi lukuisia tietokirjoja mm. ilmailusta ja sotahistoriasta. Nyt ilmestynyt kirja on pitkäaikaisten arkistotutkimusten tulosta.