Vuonna 1944 ilmestynyt "Valistuksen dialektiikka" on yksi viime vuosisadan tunnetuimpia yhteiskuntafilosofisia puheenvuoroja.
Horkheimerin ja Adornon mukaan klassinen valistusajattelu on tullut tiensä päähän viimeistään holokaustin jälkeen. Itse asiassa heidän mielestään historian kulussa ihmisten oma toiminta on kääntynyt heitä itseään vastaan. Saman asian toinen puoli on se, että hallitessaan luontoa päämääristä piittaamattoman välineellistyneen järjen avulla ihmisen on pakko hallita myös itseään, alistettava oma sisäinen luontonsa. Juuri tässä on valistuksen dialektiikka.
"Valistuksen dialektiikka" on kirjoitettu toisen maailmansodan aikana Yhdysvalloissa maanpaossa, ja osin tästä johtuu teoksen pessimistiseksi sanottu sävy. Kirjoittajat näkevät samankaltaisia piirteitä niin natsi-Saksan näytösluontoisissa joukkoesiintymisissä kuin amerikkalaisen kulttuuriteollisuuden ilmiöissä. Täydelliseen pessimismiin he eivät kuitenkaan vaivu vaan näkevät myös mahdollisuuksia ”järjen toipumiselle”.
Max Horkheimer (1895-1973) ja Theodor W. Adorno (1903-1969) ovat niin sanotun Frankfurtin koulukunnan keskeiset edustajat. Horkheimer toimi pitkään Frankfurtin Sosiaalitutkimuksen laitoksen johtajana. Adorno oli laitoksen toinen keskeinen teoreetikko, joka kirjoitti runsaasti filosofian, sosiologian ja musiikin kysymyksistä.
Kirja on uusintapainos vuodelta 2008. Sen on suomentanut Veikko Pietilä.