Ruotsin lähes satavuotinen suurvalta-asema romahti 1700-luvun alussa, ja sen aseman Itämeren maailman voimatekijänä otti Venäjä. Vuosisadan kuluessa Venäjä vahvistui edelleen ja nousi Euroopan tärkeimpien sotilasmahtien joukkoon. Karjalalle ja Viipurin läänille nämä suurvalta-asetelmien muutokset olivat keskeisiä. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjä sai haltuunsa sekä läänin ydinalueet että sen aikaisemmat puskurialueet, Käkisalmen läänin, Inkerinmaan ja Viron. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin 1743 läänin läntisetkin osat siirtyivät Venäjän keisarikuntaan. Tätä taustaa vasten myös muun Suomen irrottaminen Ruotsista 1809 näyttää saman kehityksen loogiselta jatkumolta.
Venäjän valta toi Kaakkois-Suomeen dramaattisia muutoksia. Korkein esivalta olivat nyt itsevaltias keisari sekä Pietarissa ja Moskovassa sijaitsevat keisarikunnan keskusvirastot. Myös lääni- eli kuvernementtitasolla ylintä valta kuului venäläisille tai baltiansaksalaisille ylimyksille. Rajamaakunnassa myös armeija oli keskeinen vallankäyttäjä, ja venäläistä sotaväkeä sijoitettiin alueelle niin paljon, että sitä riitti syrjäkulmillekin.
Tavallisten ihmisten elämä jatkui kuitenkin monessa suhteessa ennallaan. Väestön valtaosa oli luterilaista ja suomenkielistä, eikä se sanottavasti venäläistynyt kieleltään tai uskonnoltaan. Isonvihan koettelemusten jälkeen väestö myös lisääntyi ainakin yhtä nopeasti kuin ruotsalaisessa Suomessa. Toimeentulokin näyttää säilyneen kohtuullisella tasolla. Tosin noin kolmasosa talonpoikaistiloista oli lahjoitettu korkeille upseereille ja virkamiehille, mutta näillä lahjoitusmailla ei silti vallinnut niin suuri kurjuus kuin myöhemmin on väitetty. Talonpojilta vaaditut päivätyötkin olivat keskimäärin kevyempiä kuin monissa Ruotsin puolen kartanoissa.
Viipurin läänin historia -suurteossarjan neljäs osa Vanhan Suomen aika kattaa alueen vaiheet Viipurin valloituksesta vuonna 1710 aina 1810-luvulle, jolloin koko Viipurin kuvernementti liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan.