Sotaromaani Viipurin katkerista taisteluista
Sodan julmuus korostuu Kristian Kososen romaanissa
Kesäkuu 1944. Aurinko Viipurin taivaalla ei anna ylikersantti Arvo Liekoskelle aihetta hymyyn. Tilanne kaupungissa on nimittäin ”koko lailla perseellään”, kuten alikersantti Mörsky asian ilmaisee. Suomalaisten puolustusrakennelmat ovat keskeneräisiä, ilmatorjunnan varustus on surkea, ammustäydennystä ei kuulu, ja ruokahuollosta kukaan ei tiedä mitään. Kaupunkiin marssivat perääntyvät suomalaissotilaat muistuttavat enemmän kerjäläisiä kuin sotilaita.
Prikaati ei todellakaan ole valmis suurtaisteluun.
Viipurin menetys on raskas luku Suomen historiassa, mutta Kristian Kosonen ei kierrä romaanissaan vaikeita aiheita: pelkoa, kyvyttömyyttä, pettymystä, häpeää, pakokauhua. Silmiin piirtyy kuva väsyneestä nuorukaisesta, joka kiväärinpiippu takaraivoon kolahdellen juoksee pakoon, kun vaihtoehtoina on vain perääntyminen tai tuhoutuminen. Ainoa toivo on kohtalotovereissa.