Niin aika muuttaa kasvojaan,
sen huomaa kulkija matkallaan.
Olihan tuossakin kaunis tupa,
nyt lienee - saanut jo purkuluvan.
Kun uupuu jalka hirren alta,
painuu pää talolta mahtavalta.
Tuuli vienyt on jo katolta päreet,
ja verhotkin ulkona väreilee.
Näkyä monta on niin surullista,
ja elämä joskus niin ihmeellistä.
Missä huojui ennen ikipuut,
siellä laajat aukeat nyt avautuu.
Missä kosket ennen kohisivat,
siellä padot paikalla seisovat.
Missä ennen kaunis pihamaa,
siellä vesi on nyt valloillaan.
Kuka korjasi kullat ja hopeat,
kuka menetti kaiken rakkaimman.
Mihin vienee ajan saatto,
se onkohan juhlan jo aatto.