Tieteiden yleisesitykset tapaavat selittää sotia, kehityskulkuja, sairauksia ja kaupungistumista sekä ihmisten sopeutumista näiden muuttamaan maailmaan. Virpi Vairisen (s. 1986) viides runoteos, Antiluuppi, ammentaa näistä eri alojen tutkimuksista, mutta osallistuu maailman selittämiseen runouden keinoin: jäljittämällä ja osoittamalla ennakoimattomia yhteyksiä ja kuolleita kulmia, kuolleiden kulmien takaa tulevia hiljaisia signaaleja.
Teoksen alkaessa olemme laajojen hiekkakenttien hahmottomuudessa ja ihmettelemme ihmisten outoa halua siirtää suurta vaivaa nähden hiekkaa paikasta toiseen. Paljastuu, että siitä tehdään betonia ja ikkunoita, kaupungistumista. Sitten historia kuljettaa meitä erilaisille raunioille, aineellisille ja aineettomille, joiden määrä vain lisääntyy. Tässä kohtaa Antiluuppi ryhtyy myös kartoittamaan keinoja elää katastrofien kynnyksellä ja pysyä ihmisenä, mitä kaikkea se tarkoittaakaan. Kartoittamisen välineenä toimii Vairisen kiitelty ja nykyaikaa herkästi kuunteleva runokieli, jossa risteilee jälkiä teknologisoituvan ympäristön aiheuttamista muutoksista. Syvällinen teos osallistuu lukiessa muodostuviin merkityksiin myös rakenteensa ja teoshahmonsa myötä.