Eija Aromaan kolmannessa runokokoelmassa virallisten asiakirjojen kiemurainen, mutta usein viettelevä kieli rinnastuu metsän ja meren puheeseen, joka on selkeää ja yksiselitteistä, mutta jää nykyihmiseltä usein ymmärtämättä: "Ristiriitainen totuus / heiluttaa männyn latvaa." Yksinkertainen tankamuoto taipuu moneen ja herkkiin luontotuntoihin lomittuu lähes huomaamatta yksityisen ja kollektiivisen tuhon kuvia, jotka tajuntaan osuessaan järkyttävät. "Vielä vapaana! / meri huutaa marraskuun / loppupuolella. / Viiltävä kylmyys avaa / salaisen vanhan kirjeen."
