Minänäkökulma ei enää riitä hyvään elämään, tai edes elämään ylipäätään, siitä yksinkertaisesta syystä että se minä elää itseään suuremmassa kokonaisuudessa, jota se ei minänäkökulmalla tavoita.
Mutta tämä on vain osa laajempaa sokeutta. Kun aikakauden ontologia antaa meille näkökulman ja sanat suuhun, tässä hupussa meidän on vaikea nähdä, mikä on se aikakauden ontologia, jota me toistelemme. Kun me pyrimme määrittelemään omaa aikakauttamme, esimerkiksi sen ontologiaa, joudumme tekemään sen aikakautemme ontologiset lasit silmillä, jolloin meidän määrityksemme on vain yksi versio aikakautemme ontologiasta. Miten päästä tämän pyöreän lasiakvaarion ulkopuolelle?
Ensimmäinen kysymys on meidän suhteemme muuhun elolliseen. Se ei ratkea tiedolla, vaan eläytymällä. Toinen kysymys kuuluu: eläytymisen mestareina, mihin meidän ihmisten olisi hyvä eläytyä? Täällä ratkaisut ovat psykologian ylittäviä – mehän osaamme jo eläytyä – eksistentiaalisia, filosofisia, spirituaalisia, tietoteoreettisia.