Runous nousee höyrynä suista, se on tarpeen kaikkialla, lauloi suomalainen lyyrikko vuonna 1990, ja on yhä oikeassa.
Kalle Tamminen toteuttaa tuota mainittua viisautta. Hänen runoissaan arkea katsotaan toisin ja nähdään sen harmauden monikirjavaisuus. Se, mitä oli ja se, mitä on, kirjautuvat selkeinä ja suorina havaintoina riveille lukijan tulkittavaksi ja kuvitettavaksi.
Kalle Tammisella on omintakeinen kieli, jonka suoruus samanaikaisesti sivaltaa, satutaa ja sivelee.
Kallen isoisä Kalle Päätalo kirjoitti laveasti, mutta hänen pojanpoikansa kirjoittaa tiiviisti ja suoraan.
Ja juuri sehän on runouden, sanataiteen ja elämän itsensä perimmäisiä tarkoituksia: sivaltaminen, satuttaminen ja siveleminen.