Laatokan Valamon kaksisataahenkinen munkkiveljestö evakuoitiin talvisodan keskeltä ja he päätyivät Heinävedelle. Miten veljestön asettuminen Papinniemen kartanoon käytännössä tapahtui? Miten ikääntyvä veljestö selvisi hevosvetoisesta maataloudesta kivikkoisilla savolaispelloilla? Millaista oli terveydenhuolto, kun ammattiapu oli kirkonkylällä puolen päivän matkan päässä hevosella kulkien? Tämä kirja perustuu Valamon luostarin arkiston aikakirjoihin. Niiden kautta hahmottuu kolme ensimmäistä vuosikymmentä Papinniemen arkea, kun Uudesta Valamosta tuli vanhan veljestön koti. Alku oli hankalaa; olihan luostari jo käsitteenä Sisä-Suomessa vieras ja sodanjälkeinen pula-aika säännöstelytalouksineen aiheutti loputonta kirjeenvaihtoa viranomaisten kanssa. Vaikka ulkoiset puitteet muuttuivat evakuoinnin myötä ja muutos uhkasi välillä jo tukahduttaa luostarin, 1970-luku ennakoi jo uutta nousua. Luostarin liki tuhatvuotinen perinne elää ja vaikuttaa edelleen Heinävedellä.