Kuuluuko kielessämme ammoin eläneiden äitiemme ääni, runoilija ky-syy. Marjatta Viikilän runoissa ajan ja paikan rajat ovat liudentuneet.
Runo karkaa puutarhasta kallioluodoille ja aurinkotuuleen. Enteillään tulevaa, emmitään uusia maailmoja.
Olenko yövahti, runoilija ihmettelee, nahaton ja silti rooleja täynnä. Hämärässä runoilija näkee parhaiten, mustan pilven alla Rosario ei kuki enää ja puhuri repii Lumon terälehdet irti.
Pakko on lainata Maestrolta saappaat. ”Käytän sumeilematta valtaasi.”
Hämäräsilmä on vantaalaisen Marjatta Viikilän seitsemäs runokokoelma.