Brittiläinen homoelokuvaohjaaja Derek Jarman väitti homotaiteessa olevan kyse kahtalaisesta prosessista, johon liittyy halu olla sekä ”sisäpuolella” että ”ulkopuolella – tähän pohjautui hänen mielestään myös tunnettujen homotaiteilijoiden, Caravaggion ja Pasolinin tuotantojen ilmentämä levottomuus.
Vanhaa homoelokuvaa kuvasi osuvasti Shakespearen Machbetista lainattu huudahdus: ”Suru, jolla ei ole kieltä, kiduttaa vaivattua miestä. Suru etsii tietä päästäkseen ulos. Niinpä se rikkoo sydämen.” Pedro Almodovarin elokuvat ovat toista maata.
Almodovarin elokuvissa kaikki haluavat toisiaan. Ne ovat eroottisia unia, jotka eivät lopu koskaan. Mutta ovatko ne pohjimmiltaan sittenkin surullisia dokumentteja todellisen miesten välisen ystävyyden ja aidon ymmärryksen puutteesta? Kertovatko kaikki hyvät homoelokuvat loppujen lopuksi tästä? Almodovarille elokuva on perverssi poliittinen espanjalaisperformanssi hymy huulilla Salvador Dalin hengessä tyyliltään vastakulttuurin punk, kuten hänen alkuaikojensa hahmotkin.
Kirja käsittelee homoelokuvia ennen ja jälkeen Brokeback Mountainin. Mukana ovat Pedro Almodovarin lisäksi mm. Pier Paolo Pasolinin, Rainer Werner Fassbinderin, Luchino Viscontin, Derek Jarmanin ja Won Kar Wain sekä Ang Leen unohtumattomat homoelokuvat sekä lisäksi arvioitavina mm. homoelokuvat Uhattu, Dear Ex, Firebird, I Love You Phillip Morris, Philadelphia, Hikinen iltapäivä, Simon, Hämähäkkinaisen suudelma, Maurice, The Blond, Isä meidän, Lahjakas herra Ripley, Norwegian dreams ja Guds Own Country sekä Beyto unohtamatta homodokkareitakaan, kuten Welcome to Chechnya tai Living Under The Radar - Invisible Men.