HELSINGIN ILMAPUOLUSTUKSEN HISTORIAA
Pääkaupunki on valtion tärkein strateginen kohde, joten sen puolustamiseenkin kiinnitetään erityistä huomiota. Helsingin ilmapuolustuksen historia ulottuu sata vuotta taaksepäin, Viaporin linnoitukseen. Itsenäisen Suomen ilmapuolustuksen kehittäminen oli vaivalloista, ja se saatiin jonkinlaiseen kuntoon vasta juuri ennen toisen maailmansodan alkua. Pääkaupunki oli pommitusten kohteena sekä talvi-, että jatkosodassa.
Ilmapuolustus koostui eri osatekijöistä. Ilmavalvonnan tehtävänä oli antaa ennakkovaroitus ilmauhkasta, ilmatorjuntatykistö ja lentojoukot pyrkivät torjumaan ilmahyökkäykset, ilma-, kaasu-, ja väestönsuojelujoukot puolestaan vähensivät siviiliväestön tappioita sekä kaupungin rakenteellisia vaurioita palontorjunta- ja pelastustoiminnallaan. Suojeluskuntalaisten, lottien ja sotilaspoikien osuus ilmapuolustustehtävissä oli korvaamaton. Maantieteellisen sijaintinsa takia Helsinkiä oli vaikea puolustaa ilmahyökkäyksiä vastaan, koska ilmavalvontaa ei voitu sijoittaa riittävän kauas. Ennakkovaroitusaika jäi kovin lyhyeksi, mikä vaikeutti erityisesti hävittäjätorjuntaa. Olikin luonnollista, että päävastuu pääkaupungin ilmapuolustuksesta annettiin ilmatorjuntatykistölle. Aseita oli talvisodan aikana aivan liian vähän, joten Helsingin kaupunki osti itse ilmatorjuntakalustoa suojakseen. Uuden tykki-, tutka-, ja hävittäjäkaluston hankkiminen jatkosodan aikana Saksasta antoi mahdollisuudet saada ilmatorjuntavoitto Helsingin suurpommituksissa helmikuussa 1944. Helsinkiä ei vallattu eikä tuhottu. "Suomen Marsalkka Mannerheim on tänään käskenyt minua välittämään tunnustuksensa ja kiitoksensa Helsingin ilmatorjuntaan osallistuneille upseereille, aliupseereille ja miehistölle heidän ansiokkaasta toiminnastaan." - Ilmavoimien komentaja, kenraaliluutnantti Jarl Lundqvist 28.2.1944.