Yön tullessa, ja kun hämärä laskeutuu, lepakot tulevat esiin. Ne lentävät sinne tänne illan hämärässä.
Runojen ajatukset ovat niin kuin lepakot yössä. Ne liitävät ja risteilevät sielun pintoja pitkin, viiltävät sen pintoja, särkevät sen kauneuden. Maailman katto on tuska ja olemattomuus on sen merkitys. Tässä elää ihminen yksinäisyydessä, joka ei ymmärrä syntymäänsä, ei käsitä miksi elää ja miksi palata elämän päätteeksi kuoleman tuntemattomaan tilaan. Hän etsii sisäisyydestään merkitystä, hakee lähimmäisen turvasta selitystä, mutta ei löydä mitään. Askeleet ovat raskaat ja taival on synkkä ristiretki. Niin kuin maailmaa ei kukaan ymmärrä, ei kukaan ymmärrä ihmisen sisäisyyttä. Ulkoisen ja sisäisen välissä on ohut pinta, kuin saippuakuplan pinta. Kotvan lennettyään kupla puhkeaa, sielu kuolee. Metamorfoosi on tyhjyyttä. Sitä ei ole. Nykyhetki on ainoa hämärästi käsitettävä realiteetti, joka puristuu tulevan ja menneen väliin. Elämän ainoa johtolanka on kasvava tuska, tietoisuus kuolemasta, kaiken menettämisestä.