Kolkuttelen ovillenne
ja odottelen hetken,
joku siellä varmasti on,
mutta kukaan ei avaa.
Rystyset punaisina,
joka päivä kuljen
talojenne ohitse,
pidätte verhonne kiinni.
Aamutakeissanne
parta ajamatta,
hiukset harjaamatta,
teillä on niin kiire.
Tahdotte ennättää,
omien ovienne taakse,
päivän lehti lukematta,
tiskikone tyhjentämättä.
Soitan myös puhelimella,
ettekä pysty vastaamaan,
kohtelias vastaajaäänenne
kertoo kärsivällisesti,
että ette juuri nyt ehdi,
olette juuri palavereissa,
olette sairaina, väsyneinä,
aikaa on liian vähän.
Yritätte tekin kiihkeästi
siellä tavoittaa jotakuta,
joka ei myöskään vastaa,
koska jotain odottaa hänkin.