Hannu Helinin runot käyvät kamppailua elämän ja kuoleman rajalla, toivon, armon, vihan ja katkeruuden tunteiden välillä. Ne ovat yhtä räikeitä ja röyhkeitä kuin iltalehtien todellisuus, mutta myös leikkisiä kuin tuuli ja merten aallot: välillä teos vie mukaansa groteskeihin, tylyihin kaupunkinäkymiin, mutta jo samassa taivuttaa tunteellisuutensa ikävän ytimeen. Runojen katkeillen etenevät sanaryöpyt toistavat teemoina muistojen ristiriitaisuutta, ihmisten typeryyttä ja kaiken päättymisen vääjäämättömyyttä. Heliniläinen rosoisen ja herkän yhdistelmä on ollut jo vuosikymmenten ajan runoudessamme täysin ainutlaatuinen. Hänen runokielensä on kuin monta kieltä yhtä aikaa: kaikki inhimillisyyden taajuudet käyvät runoissa vuoropuhelua keskenään.