Kaivosmiehiä on aina arvostettu jotenkin enemmän kuin ns. Duunaria. Tosin ammattiin opittiin vuosikymmeniä käytännön kautta. Kuparia, tinaa ja lyijyä louhittiin jo antiikin aikana. Aikojen alussa louhinta tapahtui maanpinta louhintana. Rooman vallan aikaan oli jo olemassa myös maanalaista louhintaa. Siihen ei vapaita miehiä saatu, työvoima oli pääasiassa orjia. Työnjohto ja kurinpitäjät olivat yleensä vapaita ja armottomia.
Antiikin aikaan louhinta tapahtui pääasiassa kiilojen, hakkujen ja kankien avulla. Orjat pidettiin maanalla ympäri vuorokauden. Kun heidän terveytensä ei enää kestänyt, heidät tuotiin kaivoksesta ylös. Riippui orjien omistajasta ruokkiko hän näitä kaikkensa antaneita. Usein he jäivät vaille huolenpitoa. Oli myös omistajia, jotka tuntematta sen kummempaa arvostusta orjia kohtaan käytti heitä mm. Peltotöissä, kuten sadon korjuussa.
Vuosisadat kuluivat ja myös työnmetodit kehittyivät. Myös louhittava myös muita tarpeellisia luonnonvaroja. Kuten varsinkin hiilikaivokset tulivat tarpeellisiksi. Laajeneva ja taajeneva asutus ei enää tullut toimeen vain metsien tuotolla. Kamelin ja karjanlanta säilyivät kuitenkin kotitalouksien poltto aineena varsinkin metsättömissä maakunnissa. Hiiltä ja koksia tarvittiin esim. teräksen valmistukseen kun rautamalmia käsiteltiin.
Louhinta laitteitten kehityksen myötä työvoiman tarve kaivoksissa väheni. Samalla työntekijöitten koulutuksen tarve kasvoi. Kirjailija koki sen itse kun ruotsin keikkojen välillä haki Outokummulle töihin. Kaivokseen otetaan enää vain kaivosammatti koulutuksen saaneita. Kyllä meillä teillekin on töitä. Pääsette korjaamaan porakoneita, siinä työ on vain kuluneitten osien vaihtoa. Eli mies terve mitat täyttävä ja muusta huoli viis. Porakoneita korjaamaan hän kelpasikin siis!