Se perjantai,
se liikenneonnettomuus,
ne helvetilliset vuodet, niissä ja kaikkien huomisten toivottomuudessa kynä ja kymmenet ruutulehtiöt olivat oikeastaan ainoat ystäväni. Puhumattomat sanat paperilla olivat ainoa terapeuttini. Liian monta vuotta kiersin samaa kehää, pakenin yksinäisyyttä eilisten muistoihin, kun huomisia ei ollut.
Tämän kokoelman tekstit olen kerännyt kymmenien vuosien arkistoista, yhteisen elämän alusta siihen hetkeen jossa huomiset katosivat. Mukana on yhteisten päiviemme onnea, elämän kokemuksia ja tulevaisuuden haaveita mausteinaan unet ja unelmat.
Näiden runojen kautta olen avannut oven huomisille.
En tiedä, mutta toivon lukijan ymmärtävän, kuinka pitkä oli tieni pimeästä valoon.