Se kuumeinen tunne valtaa vaan aina, kun pitäs päästä nukkumaan ja sinä yönä mä kirjoitan meille tarinan. Kirjoitan, miten kaikki se yhdessä kuultu musiikki sanoittaa elämää teini-iän vimmasta alkaen, enkä mä ole koskaan vielä ollut tän ikänen. Eikä kukaan oo ennenkään näyttäny mulle, miten mun pitäs elää. Mitenkä sitä voi milloinkaan varmasti sanoakaan, onko koskaan rakastanut näin kovasti. Tai onko koettuun vihaan oikeutusta. Ainahan niitä sanoja riittää, mutta milloinkaan ei niillä kannata kuvata elämätöntä elämää. Mut joka kerran kun mä ajoin ohi siitä tienviitasta, jossa luki ”Aikuisen elämä”, sä oisit voinu istuu siinä mun vieressä ja sanoo, et tässä.