Kasvatustiede on viime vuosisadan alusta saakka pyrkinyt kehittymään kokemusperäiseksi tieteenalaksi. Samalla kasvatustieteessä on pyritty muodostamaan tietoa, josta olisi hyötyä myös suomalaisen kansanopetuksen kehittämisessä.
Tieteenalaa on usein kritisoitu siitä, ettei se ota huomioon kasvatuksen eettisiä, kulttuurisia ja yksilöllisiä näkökohtia. Erityisesti 1900-luvun alusta 1970-luvulle ulottuvaa ajanjaksoa on luonnehdittu positivistisen tieteenihanteen ja behavioristisen oppimiskäsityksen aikakaudeksi.
Kyseinen vaihe kasvatustieteen historiassa on kuitenkin ollut tärkeä tieteenalan tutkimusmenetelmien ja yhteiskunnallisten suhteiden muotoutumiselle. Antti Saaren tutkimuksessa kuvataan suomalaisen kasvatustieteen kehitystä 1900-luvun alusta 1970-luvulle. Filosofinen tarkastelu kohdistuu erityisesti niihin kehityskulkuihin, jotka ovat merkittäviä sekä nykypäivänä tunnetuille tutkimusmenetelmillä ja käsitteille että niihin pohjaaville opetus- ja kasvatuskäytänteille. Kirjassa kehitetään samalla erityisesti Michel Foucault'n ajattelun pohjalta uudenlaista kriittistä näkökulmaa kasvatustieteen ja yhteiskunnallisen vallankäytön välisiin kytköksiin. Tutkimuksen kautta voidaan kysyä uudestaan, onko kasvatustieteen menneisyys niin synkkä kuin kriittiset puheenvuorot ovat antaneet ymmärtää.