Onko äiti huithapeli, kun haaveilee tuhannen kilometrin yksinvaelluksesta maailman toisella laidalla? Mitä tapahtuu, kun puklurättien ja pottu-porkkana-bataattimössöjen taakse jäänyt minä, se sellainen ei-niin-äiti-tyyppinen henkilö, alkaa nostella päätään enemmissä määrin?
Kirjoittajan neljännessä matkakirjassa palataan Australian vaelluspoluille, uudenlaisesta elämäntilanteesta käsin. Mutta kuinka jättää moneksi viikoksi pienten jalkojen tepsutus kotitalon lattialla? Miten oikeuttaa poissaolonsa iltavilleistä ja aamukänkkäränkistä, unohtaa tuoksi ajaksi potkumopot, potat ja palapelit. Höpöttely, pusuttelu ja halittelu. Kruunut päässä ja keijun siivet selässä. Kun rinnassa on suurin rakkaus.
Vai veisikö polku tuttuun tapaansa mukanaan? Kaukaisuuden ja kulkemisen kutkutus ei perheellistymisen myötä ole kulkijasta kadonnut. Kengurumaa on edelleen siellä.