Aamuisin en jaksaisi nousta sängystä, unet tulevat lähes joka yö ja toistavat aina samaa kaavaa: ystäväni kääntyy pois minusta, hän on ilkeä minulle, hän on jatkanut elämäänsä ja hänellä menee hyvin, mutta minä olen alkanut muistuttaa kuivahtanutta rusinaa surussani ja katkeruudessani.Ystävä muuttaa maailman ääriin, ja yhtäkkiä kaikki on lopullisesti toisin. Häntä ei enää ole, hän ei ole kaukana vain fyysisesti, vaan ihan kokonaan poissa. Mitä oikein tapahtui?Milloin lapsuudesta asti yhdessä kasvaneet ovat kääntyneet toisistaan poispäin ja lähteneet eri suuntiin? Miksi ystävä jätti?Suru ei hellitä vuosienkaan kuluttua. Ystävän hylkäämäksi tulleen kaipuu ja murhe on kuin rakastetun hylkäämän, tai enemmänkin. Auttaako menetykseen aika, kun toinen kuitenkin yhä elää, on olemassa kuin haamusärky, mutta hänestä ei tiedä enää mitään?Vappu Kannaksen herkkä ja melankolinen Kirjeitä Japaniin kysyy, miten voi muistaa omaa menneisyyttään oikein, kun osa itsestä on kadonnut. Mikä on totta, mikä kuviteltua?