Kaarlo Sarkia (1902-1945) oli aikalaisilleen "täydellisen kielentajun" riimittelijä ja metrikko, ja sittemmin 1950-luvun modernistien lempi-inhokki ("unnuttelija", Tuomas Anhava) ja isäkapinan kohde.
Tämä Sarkian viimeiseksi jäänyt kokoelma ilmestyi 1943 ja siivitti sittemmin hänen postuumia kulttimainettaan. Kokonaisuutta hallitsevat ahdistuksen, epätoivon ja tilinteon tunnot ("Tuskan hukuttaminen"), lomassaan haikean-valoisa "Intermezzo", jonka ilmeinen kirvoittaja on runoilijan salaperäinen viimeinen miesrakkaus. Sodan ja itse-epäilyjen keskelläkin Sarkian pasifismi pysyy: "Vaan silloin kohonnut lie korkeimpaasi, / kun kotimaatas enää täällä, tuolla / et nää, vaan ihmisyys on isänmaasi". Näissä runoissa ajatuksen, tunteen, rytmin ja soinnin suuri vaaka on aina tasapainossa eikä koskaan asetu.
"Yön, päivän poljentoon se luotiin, leikkiin somaan, / on liian keveä, taas liian paljon painaa, / ei mitään omista, on kaikki hetken lainaa. / Kotiinsa konsanaan ei sielu ehdi omaan."