Runot syntyvät reunalla ja syvyyden välissä, siellä, missä valo kohtaa varjon, missä ilo ja suru istuvat saman pöydän ääressä ja missä kosketus tavoittaa sen, mikä ei sanoiksi muunnu. Elämä kantaa mukanaan kaiun lapsuuden polulta, rakkauden lämmön ja haavat, uskon, toivon ja äänettömät sisäiset puheet. Luonto ja vuodenaikojen kierto peilaavat ihmisen sisintä.
Kuilujen kosketus kuljettaa lukijan kokemuksen, tunteen ja ajatuksen halki kohti ymmärrystä ja voiman hiljaista lähdettä. Teoksen tyyli on karhean tunnustuksellista, kansanrunollisesti soivaa ja hengellis-eksistentiaalista runopuhetta, jossa ihmisen elämä nähdään kuilujen, muistojen, rakkauden, kärsimyksen ja valon kautta. Keskeinen kieli on elämän kipukieli runollinen, suomalainen, vanhahtavan soiva ja suoraan sydämestä puhuva. Keskeisiä kuvia ovat kuilu, kaiku, varjo, valo, tie, reuna, metsä, vesi, maa ja multa. Ne muodostavat teoksen sisäisen maiseman. Teoksen voima on sen rehellisyydessä.