Mihail Lermontov (1814-1841) jos kuka sai tai toteutti traagisen runoilijan kohtalon, varhaisen kuoleman. Ja muutenkin kohtasi epäonnea lähes kaikilla elämän alueilla: äidin varhainen kuolema, ero isästä, sitten isän kuolema, kaksi karkotusta, kaksi kaksintaistelua, joista jälkimmäinen kohtalokas.
Jo aikalaisilleen Lermontov oli haaste ja arvoitus. Toisinaan hän on syrjäänvetäytyvä, omissa oloissaan viihtyvä haaveilija, toisinaan voimamies, pilailija ja riehakas hauskuuttaja. Kuolemansa jälkeen eräs ystävänsä sanoi hänen olleen kaikkien rakastama; toinen vähemmän ystävä tiesi kertoa Lermontovin olleen kaikkien vihaama ja että kaikki iloitsevat hänen kuolemastaan.
Elinaikanaan teosten vastaanotto oli radikaalien taholta positiivista, mutta konservatiiviset kriitikot syyttivät Lermontovia valheellisuudesta, venäläisen elämäntavan vääristelystä ja läntisen kasvatuksen mukanaan tuomasta rappiosta. 1800-luvun loppupuolella Lermontovin kaappasivat omakseen uskonnolliset filosofit. Seuraavaksi Lermontovin omivat symbolistit. Neuvostovallan aikana Lermontovia tulkittiin marxilaisen ideologian ja metodologian mukaisesti; ja nyt, 2000-luvulla, Lermontov on muotoutumassa oikeauskoiseksi ortodoksiksi ja isänmaan omaksi ja aidoksi pojaksi.
Nyt kaksikielisenä julkaistava Lermontovin runojen valikoima käsittää noin 60 runoa ja keskittyy pääasiassa Lermontovin pienimuotoisempaan lyriikkaan. Metodina on mitallisuuden ja Lermontovin käyttämien metriikkojen säilyttäminen ja soveltaminen. Edellinen melko suppea suomennosvalikoima julkaistiin 70 vuotta sitten Petroskoissa, silloisessa Neuvostoliitossa, joten sitä on tuskin mistään saatavissa.