Teoksessa on kolme toisiinsa liittyvää osaa. Osa I käsittelee Suomen humanististen tiedekuntien latinan pakollisen pro exercitio -kokeen suomalaista historiaa. Koe oli 1960-luvun lopulle vuoden 1898 asetuksen mukainen käännös latinasta äidinkieleen ilman apuneuvoja. Helsingin yliopisto piti tiukasti kiinni asetuksen mukaisesta pakollisesta kokeesta ja niinpä Suomen muiden yliopistojen piti tutkinnonanto-oikeuksiensa saamiseksi ja säilyttämiseksi valtakunnallisten asetusten mukaisesti noudattaa HYn tutkintojärjestystä. Helsingin yliopistolla oli tutkintoasioissa hegemonia, ja tätä ilmiötä käsitellään kirjan toisessa osassa. Nuoremmat yliopistot saivat 1960-luvulla yhteistyössä latinakokeen pakollisuuden kumotuksi ja HYn hegemonian puretuksi. 1960-luvulle asti Helsingin yliopistossa ja samalla Suomen kielitieteessä dominoinut tutkimussuunta keskittyi kielten historiaan, sukulaisuussuhteisiin ja filologiaan eli vanhojen tekstien tulkintaan kulttuuri-kontekstissaan. Muut yliopistot nostivat 1960-luvulla omia tutkimusprofiilejaan keskittymällä nykykielten teoreettiseen, empiiriseen ja soveltavaan tutkimukseen. Latinakokeen pakollisuuden poistaminen ja HYn hegemonian murtaminen olivat osa tätä vuonna 1965 alkanutta käännettä kohti nykykieliä ja lingvistiikkaa. Koko tämä muutosten ketju on kirjan kolmannen osan aiheena.
