Äitinä ajattelee,
että aina sitä oman tuskansa,
mutta että lapsellako vielä omansa.
Mielellään ottaisi hänen tuskansa pois,
sirottelisi kukkia tiellensä,
maalaisi maisemansa kesän väreillä.
Jättäisi jäljelle vain onnelliset päivät.
Elämä vain kämmenenleveys,
käteeni annettu niin pieni sivellin,
ettei sillä maisemaa,
ei edes kukkia kenenkään tien varrelle.
Mitenkä ehtisikään, kun hetki jo eletty, päivä ohitettu.
Ehkäpä maisemat jo ennalta maalattu,
kaikki kukat siroteltu.