”Natalia nosti tummat märät hiuksensa ylös niskasta, niissä tuntui vielä Makarin kosketus, se ei lähtenyt pesussa, ei löylyssä, ei harjaamalla, ehkä se ei lähtenyt niistä kuin leikkaamalla, uudelleen kasvamalla...”
Elettiin 1920-luvun loppua Karjalassa. Ihmisiä katosi noin vain, useimmat eivät palanneet ja ne harvat, jotka palasivat, olivat muuttuneet. Epätietoisuuus heidän kohtalostaan loi synkän varjon perheitten ylle, oli vain selviydyttävä päivästä toiseen. Oli uskottava ja luotettava johonkin parempaan, vaikka tuntui, että hyvää ei ollut enää olemassa. Tuntemattoman takaa oli luotava mielikuva, polku, joka johtaisi kotiin.
”Yksi heistä, pieni lettipäinen tyttö juoksi Makoin luo.
- Mihin sinä olet menossa, hän kysyi veikeästi miestä vilkuillen.
- Kotiinhan minä, mies vastasi ja kosketti kevyesti lapsen hiuksia.
- Missä sinun koti on, tyttö kallisti päätään odottaen vastausta.
- En minä tiedä, sanoi mies ja painoi katseensa maahan, en minä tiedä.
Tyttö jäi katsomaan miehen perään ja huusi hänelle: - Miksi sitten kuljet sinne päin?”