"Itsensä parantava betoni" ja metalli yhtä "kuohkea kuin kermamousse" voivat kuulostaa fantasialta tai tieteissepitteeltä mutta ovat kouriintuntuvaa todellisuutta. Ne ovat tämän maailman kalustoa siinä missä salaperäiset neutriinot tai salamyhkäiset valokuidut älykkääksi tai epäluuloiseksi saatetun maankamaran alla. Mitä ne meistä tekevät ja mitä me teemme niillä?
Tällaisiin kysymyksiin johtaa älykäs mutta koskettava ja tuokioittain suorastaan puistattava uusi säetaideteos. Se tarkkaa luonnollisia prosesseja ja teknisiä järjestelmiä, jotka ympäröivät ja jäsentävät elämäämme milloin sitä mahdollistaen ja helpottaen, milloin uhaten ja yksiulotteistaen.
METALLIVAAHTO käyttää toistoa eri tavoin yhtenä pääasiallisista runokeinoistaan mutta virtaa eteenpäin ihmeteltävän kauniisti. Sen rakkauslaulut kaikuvat jostain kosmoksen ja maailman valtajärjestelmien rusentavien mahtien, rakenteiden ja käytäntöjen aukoista.