Miksi alaikäisiltä huostaanotetuilta nuorilta vaaditaan usein enemmän kuin aikuisilta? Heidän tulisi osata ottaa vastuu itsestään ja tekemisistään sekä nähdä tekojensa seuraukset. Tähän eivät monet aikuisetkaan kykene.
Mia kokee, että hänen oikeutensa eivät toteudu eikä häntä kuunnella. Häneen on lyöty epäonnistujan leima, koska vanhemmat ovat päihteiden käyttäjiä. Voimavarat eivät riitä koulunkäyntiin, koska äidistä pitää huolehtia. Tulevaisuus ei lupaa hyvää. Mutta Mia on päättänyt näyttää kaikille.
Hän aloittaa pakomatkan sijaisperheestä loppuvuonna 1980. Hän matkustaa laivassa pummilla Ruotsiin mukanaan reppu ja eväskassi. Raskainta on kantaa mukanaan tunnetta siitä, ettei ole koskaan tullut hyväksytyksi. Äidinäiti ”mummu” on ollut tärkein ihminen ja hänen menettämisensä tuntuu kipuna aikuisuuteen asti. Mutta onko Ruotsi luvattu maa?
Mia vaihtaa nimensä täysi-ikäisenä. Hän yrittää löytää yhteyden vanhempiinsa ja syyn siihen, miksi hänellä ei voinut olla normaalia perhettä.
”On pelottavaa olla aikuinen, kun ei ollut saanut olla kunnolla lapsikaan.”
Aikuisuus tuo mukanaan velvollisuuksia, jotka tuntuvat vääryyksiltä. Suhde äitiin on ristiriitainen, kun roolit ovat menneet sekaisin. Kielteisten ja haavoittavien kokemustenkin keskeltä nousee kuitenkin toivo. Myös elinikäiset ystävyyssuhteet voivat merkitä enemmän kuin perhe- ja sukulaissuhteet.