Lättähattu on yksi tunnetuimpia rautateidemme ilmiöitä yhdessä Ukko-Pekka -vetureiden kanssa. Lättähatut tulivat liikenteeseen vuonna 1954 ja niiden liikennekenttä laajeni nopeasti ympäri rataverkkoa. Niillä liikennöitiin loppukevääseen 1988 saakka. Tämän jälkeen ne ovat toimineet aktiivsesti nostalgialiikenteessä eri puolilla Suomea.
Lättähattu tuli kilpailemaan linja-autojen kanssa. Ne palvelivat paikallisliikenteessä pysähtyen tasoristeyksiin perustetuille seisakkeille, osalle vain jos oli nousevia tai poisjääviä matkustajia. Ne palvelivat kuitenkin myös kylät, kauppalat ja kaupungit ja pisimmät lättäjunien reitit olivat satojen kilometrien mittaisia. Junat toivat tullessaan termin kiskoauto tai kiskobussi, mikä on kalustolle varsin kuvaavaa. Lättäkalustolla on kuljetettu suomalaisten koko kirjo herroista narreihin ja myös monet Interrailaajat. Matkustajien lisäksi lätällä kuljetettiin matkatavaraa, maitotonkkia ja postia. Onpa niillä ajettu pikajunia, laivajunia ja jopa kiitotavarajunia.
Edullinen, kevyt ja ketterä lättähattu on tuonut samat ominaisuudet myös nostalgialiikenteeseen ja ne ovat suosittuja myös nostalgiaa hakevien matkustajien keskuudessa. Monilla on muistoja junamatkustamisesta nimenomaan lättähatussa.
Kirjan ensimmäinen osuus esittelee lättähattujen eli Dm6- ja Dm7-junien sekä niiden liitevaunujen käyttöhistoriaa. Jälkimmäinen osuus esittelee nostalgialiikennettä museoliikennöitsijöittäin ja kertoo sen, mitä lättähatuille kuuluu aktiiviuran jälkeen. Kirjan koko 170 x 240 mm, sivuja 83