Vuonna 1987 opetusministeriöstä kannustettiin nuorisotutkijoita järjestäytymään. Näin haluttiin organisoida suomalaisten osallistumista nuorisotutkimuksen pohjoismaiseen yhteistyöhön. Tuolloin perustettu Nuorisotutkimusseura on vähitellen laajentunut omaa tutkimus- ja julkaisutoimintaa harjoittavaksi monitieteiseksi verkostoksi alaverkostoineen ja kumppanuushankkeineen. Nuorisotutkimuspäivät, Nuorisobarometri ja Nuorisotutkimus-lehti ovat seuran tunnettuja toimintamuotoja.
Tässä teoksessa käydään läpi seuran kolmikymmenvuotinen historia innovaatioineen, metodisine ja teoreettisine kiistoineen sekä oppimisaskeleineen. Yhteiskunta ja nuorisokulttuurit ovat muuttuneet, samoin tutkimuksen tavoitteille ja tutkijoiden mediaesiintymiselle asetetut odotukset. Toiminnan rahoittajat ovat yleensä kaivanneet käytännöllistä, sovellettavissa olevaa tietoa, kun taas tutkijat ovat usein lähteneet liikkeelle kriittisen yhteiskuntatieteen ja kulttuurintutkimuksen kysymyksenasetteluista. Luottamuksellinen debatti tutkimustiedosta jatkuu. Muualla pohjoismaissa asiasta on painittu enemmän.
Kirjoittaja, seuran toiminnassa pitkään mukana ollut Kari Paakkunainen elävöittää tutkimustaan dokumenteilla, haastatteluilla ja aikalaismuisteluilla.