"Tunnen olevani vain erillinen saari sekasortoisuuden meressä, saari, joka on jäänyt ainoana kamppailemaan haaksirikkoutuneen pelastamiseksi.
Meri ei ole inhimillisyyden, vaan keinotekoisuuden meri, johon valuneet öljyläikät moninkertaistavat ihmisen tuskan.
Reimareiden olisi opastettava meidät yksinkertaisuuden väylälle, joka toisi takaisin ne perusasiat, jotka ihminen tarvitsee elääkseen: kodin, ystävyyden, rakkauden ja työn. Kitaran ja unelman paremmasta huomisesta. (Irene Saarenkylä kirjassaan Ollaanko ihmisiksi?)
Joutsenossa asuva Irene Saarenkylä - virastaan luopunut entinen sosiaalitantta - kirjoittaa hyvinvoinnista, pahoinvoinnista ja rotivoinnista.
Hän ottaa välillä kärkkäästikin kantaa yhteiskuntamme tilaan, markkinavoimien ylivaltaan ja varsinkin lasten ja nuorten ja vanhusten hätään.
Pahinta on, että mikään ei ole muuttunut - ei ainakaan parempaan suuntaan. Sen voi nähdä kirjoituksia vertaamalla, sillä osa tämän kokoelman artikkeleista on ilmestynyt sosiaalialan lehdissä jo 1990-luvulla. Ajankohtaisuuden lisäämiseksi Irene Saarenkylä on kerännyt tilastotietoja ja tutkimustuloksia, jotka osoittavat selvää kieltään yhteiskuntamme arvojen muutoksesta. Viimeisin kirjoitus on mitä ajankohtaisin ottaen kantaa lastensuojeluun.
Kirjoitusten sävy on kuitenkin optimistinen, humoristinen ja ennen kaikkea voimaannuttava.