M-L. Ingmanin runoteos Perintöpuu imaisee lukijansa elämänvirran pyörteisiin heti ensi runosta alkaen. Matkaa on mahdotonta pysäyttää. Kirjoittaja kulkee pyhiinvaelluksen tavoin muistojen ja tunteiden halki kohti toivoa. Sodan vuoksi isättömäksi jäänyt lapsi piirtää kivun historiaa, sodan tuottamaa tuskaa ja raskautta. Sanojen jalansijat asettuvat kohdilleen, elämän ainesosien jäsennys löytää paikkansa ja pureva analyysi itseydestä sekä minuudesta piirtyy vaihe vaiheelta. Yllätyksellisyys ja arvaamattomuus kannustavat myös lukijan mieltä maalaamaan ohikiitäviä hetkiä ja maisemia peilaten niitä omiin kokemuksiin.
Teksti ei aina ole lukijalleen helppoa. Runot ovat voimakkaita, niistä kumpuaa elämää kaipauksineen, hengellisyyttä sekä sielukkuutta. Lukot yritetään avata, hedelmät kuoria, on porauduttava syvälle, jotta siemenet löytyisivät uuteen kasvuun. Juurevasti ja realistisesti kirjoittaja katsoo taakse- ja eteenpäin juuttumatta paikalleen tai sortumatta syyllistämisiin.