Zinaida Gippius (1869‒1945) on yksi venäläisen kirjallisuuden hopeakauden ja symbolismin keskeisimpiä kirjoittajia ja kulttuurisia vaikuttajia, joka herätti niin ihailua kuin pahennustakin ”epänaisellisilla” teemoillaan sekä sukupuolirooleja rikkovalla pukeutumisellaan. Hänen runouttansa leimaa erityisesti filosofinen pohdiskelu, dekadentti synkistely sekä itsensä etsiskely. Kirjallisen tuotantonsa lisäksi Gippiuksen miehensä Dmitri Merežkovskin kanssa pitämät salongit Pietarissa sekä Pariisissa olivat tärkeitä keskustelualustoja ajan älymystölle ja kulttuuriväelle.
Merkityksestään ja omaleimaisuudestaan huolimatta Gippius on jäänyt lähes täysin suomentamatta. Neuvostoliitossakaan häntä ei julkaistu ennen vuotta 1990 hänen bolševisminvastaisten asenteidensa vuoksi. Käsillä oleva teos sisältää runoja Gippiuksen ensimmäisestä kokoelmasta viimeiseen ja pyrkii kattavasti esittelemään hänen laajan runotuotantonsa sen eri teemoineen.
”Nykylukija ei tarvitse hyödytöntä nykyrunojen kokoelmaa”, kirjoittaa Gippius ensimmäisen runokokoelmansa esipuheessa. Kuitenkin hänen vaikutuksensa venäläiseen runouteen on ollut kauaskantoinen, ja hänen varsin ajattomat teemansa antavat nykylukijallekin vielä paljon.