Kauneuspilkut ropisevat ja peittävät maan. Ne tulevat iholle ja piirtävät ääriviivoja ja samalla uudet rajaukset silmiin. Vihdoin voi vain kellua kuolemanväsyneenä ja keskittyä omaan ruumiseensa.
Miira Luhtavaaran kolmas runokokoelma liikkuu luomillaan pinnoilla, jotka leikittävät, ehostavat ja kuvittelevat pinnallisuuden eri merkityksiä. Paikoin se hukuttautuu pinnan alle, paikoin tunnustelee kieltä ja maalaa vyöryviä hyökyjä, joiden vaahdossa lymyää pieni neroneito, kirjaimellinen malli.
Pinnallisuuden kosketukseen tekee mieli vastata. Se katselee meitä peilistään ja yllyttää tuntemaan. Vain sen pintajännitys pitää meidät nimettöminä.