Räjähdyksen jäljet — Näin Lapua selvisi
Jokela Jorma,; Pertti Kiira
Tuotetiedot
| Nimeke: | Räjähdyksen jäljet — Näin Lapua selvisi |
| Tekijät: | Jokela Jorma, (Kirjoittaja) Pertti Kiira (Kirjoittaja) |
| Tuotetunnus: | 9789526597706 |
| Tuotemuoto: | Kovakantinen kirja |
| Saatavuus: | Tilaustuote toimitetaan myöhemmin |
| Ilmestymispäivä: | 13.4.2026 |
| Hinta: | 54,00 € (47,58 € alv 0 %) |
| Kustantaja: | Jokela Jorma |
| Painos: | 2026 |
| Julkaisuvuosi: | 2026 |
| Kieli: | suomi |
| Sivumäärä: | 260 |
| Tuoteryhmät: | Kaikki tuotteet |
| Kirjastoluokka: | 92.884 Etelä-Pohjanmaan historia |
| Avainsanat: | ensihoito, hautajaiset, katastrofiapu, onnettomuudet, pelastaminen, psyko-sosiaalinen tuki, psykologia, räjähdykset, sairaalahoito, sosiaaliala |
Lapuan patruunatehtaan räjähdys, tiistaina 13.4.1976 kello 7.42, on yksi Suomen rauhanajan vakavimmista suuronnettomuuksista. Räjähdyksessä menehtyi välittömästi 39 henkilöä, ja yksi kuljetuksen aikana. Minuuteissa käynnistettiin poikkeuksellisen laajat pelastus-, ensihoito- ja sairaanhoitotoimet poliisin, puolustusvoimien ja vapaaehtoisten tukemina. Jo seuraavana päivänä aloitettiin terveydenhuollon ja sosiaalihuollon jälkihoito onnettomuudessa kärsineille. Sen vaikutukset ulottuivat vuosikymmenten päähän.
Teos on koottu onnettomuudessa menehtyneiden muistoksi ja jälkipolvien tiedoksi siitä, mitä Lapualla tapahtui huhtikuussa 1976. Räjähdyksen 50-vuotispäivänä julkaistava kirja on osa tapahtuman muistamista ja siitä tehtyjen havaintojen kokoamista tulevaa varautumista varten. Sen tarkoituksena on muodostaa kokonaiskuva viranomaisten, pelastustoimen, ensihoidon, terveyskeskuksen, sairaalatoiminnan, sosiaalitoimen sekä vapaaehtoisjärjestöjen toiminnasta onnettomuuden aikana ja sen jälkeen. Lisäksi tarkastellaan omaisten kokemia taloudellisia ja käytännön ongelmia sekä niiden lievittämiseksi annettuja laajoja avustuksia.
Kansan käsi oli poikkeuksellisen karttuisa. Ympäri maata soitettiin Lapualle ja kysyttiin, minne varoja voisi lähettää, jotta ne menisivät suoraan avun tarvitsijoille.
Ajatus tämän kirjan kirjoittamiseen syntyi kahdesta eri lähtökohdasta. Ajatuksen isä, dosentti Jorma Jokela, menetti nuorukaisena onnettomuudessa äitinsä ja piti tärkeänä tapahtumien ja niiden seurausten dokumentointia. Toinen kirjoittaja, ensihoidon historian tutkija Pertti Kiira, toimi tuolloin Suomen Sairaankuljetus ry:n puheenjohtajana ja perehtyi onnettomuuspäivänä paikan päällä ambulanssien sairaankuljetustoimiin onnettomuusalueella.
Tavoitteena oli alusta lähtien hyödyntää arkisto- ja asiakirjalähteisiin perustuvan historiatiedon ohella auttajien omia kokemuksia ja muistoja. Aineistoa kertyi runsaasti, mukaan lukien minuuttien tarkkuudella laadittuja tietoja tapahtumien kulusta. Pelastustoimen, sairaankuljetuksen ja terveydenhuollon toiminnan sekä psykososiaalisen tuen osalta näitä näkökulmia oli käsitelty aiemmassa tutkintaselostuksessa vain rajallisesti. Muistitietojen avulla voitiin täydentää kuvaa toimintakäytännöistä, jotka eivät olleet tallentuneet virallisiin asiakirjoihin.
Aineistona käytettiin haastatteluja, arkistomateriaalia, kirjallisuutta, lehtiartikkeleita sekä puhelimitse tai sähköpostilla saatuja tietoja. Haastattelut toteutettiin yksilöhaastatteluina vuosina 2023 ja 2025. Kertomuksia kerättiin uhrien omaisilta, pelastushenkilöstöltä, ensihoitajilta, jälkihoitoon osallistuneiden ammattiryhmiltä sekä onnettomuudesta selviytyneiltä. Osa haastateltavista on sittemmin poismenneitä. Lisäksi kirjoittajat kuvasivat omia kokemuksiaan tapahtumista.
Aluksi käytiin läpi Suomen Punaiselta Ristiltä saatu arkistoaineisto ja onnettomuutta koskeneet lehtiartikkelit, joiden pohjalta laadittiin tapahtumien aikajana.
Onnettomuus sattui tilanteessa, jossa viranomaisten, pelastustoimen ja terveydenhuollon varautumista oli kehitetty pitkäjänteisesti sodan kokemusten ja aiempien suuronnettomuuksien pohjalta. 1970-luvun aikana oli laadittu uusia suunnitelmia, tarkennettu säädöspohjaa ja harjoiteltu suuronnettomuustilanteiden hallintaa. Vaikka tapahtuman toteutumiseen ei uskottu, toiminnallinen ja hallinnollinen valmius oli olemassa. Ajankohta yö- ja päivävuorojen vaihtuessa mahdollisti henkilöstöllisesti parhaan mahdollisen lähtötilanteen.
Pelastustoiminta käynnistyi välittömästi tehtaan oman palokunnan ja -vapaaehtoisten toimesta. Ensiapu, ensihoito ja sairaankuljetus aktivoituivat nopeasti, ja Lapuan terveyskeskuksen sekä Seinäjoen keskussairaalan välinen kommunikointi saatiin toimimaan viiveettä. Puhelinalan lakko piti Lapuaa ja Seinäjokea viestintämotissa, mutta poliisien ja palokuntien radiopuhelinten avulla kyettiin edes jollain tasolla pitämään yhteyksiä terveyskeskuksen ja keskussairaalan välillä.
Loukkaantuneita oli noin 60, heistä 30 oli vakavasti loukkaantuneita ja monivammaisia. Kuten sanottu menehtyneitä oli 40.
Lapuan terveyskeskukseen saapui potilaita noin 100. Heidät lajiteltiin heti vammojen vakavuuden ja kiireellisyyden mukaan. Vakavimmin loukkaantuneet hoidettiin ensin. Heille annettiin ensiapua ja ensihoitoa, ja heidät vakautettiin kuljetuskuntoon sairaankuljetuksen onnistumiseksi. Heidän jälkeensä hoidettiin vähemmän loukkaantuneet ja suurin osa näistä potilaista kotiutettiin.
Seinäjoen keskussairaalaan kuljetettiin ambulansseilla kiireellistä hoitoa vaativat potilaat, jossa heidät luokiteltiin poliklinikalla vammojen mukaisesti ja siirrettiin teho-osastolle, leikkaussaleihin ja muille osastoille. Fyysisten vammojen hoidon ohella todettiin tarve laajalle psyykkiselle ja sosiaaliselle tuelle loukkaantuneille, omaisille ja koko yhteisölle.
Kokonaisvaltainen tukityö käynnistyi jo muutamien tuntien kuluessa ja jatkui yli 20 vuoden ajan. Lapuan räjähdysonnettomuus osoitti pitkäkestoisen ja moniammatillisen tuen tarpeen sekä vaikutti ratkaisevasti siihen, että psykososiaalinen tuki vakiintui osaksi suuronnettomuuksien jälkihoitokäytäntöjä Suomessa.
Kirja perustuu arkistoaineiston systemaattiseen seulontaan ja analyysiin. Teoksessa tarkastellaan erityisesti pelastuksen, ensihoidon ja jälkihoidon porrastetun järjestelmien toimintoja, vaikuttavuutta ja keskinäistä yhteensopivuutta. Viidenkymmenen vuoden ajallinen etäisyys mahdollistaa tapahtumien arvioinnin sekä toiminnan, että seurausten näkökulmasta.
Selvityksen pääkysymyksenä oli kuvailla, mitkä tekijät mahdollistivat onnistuneen toiminnan.
Teoksen tavoitteena on tuottaa koettua-, dokumentoitua- ja analysoitua tietoa, jota voidaan hyödyntää suuronnettomuuksiin varautumisessa, valmiussuunnittelussa, kriisijohtamisessa ja kriisiviestinnässä. Samalla se toimii ajankuvana tapahtumasta, joka vaikutti merkittävästi ensihoidon ja jälkihoidon kehitykseen.
Kiitokset esitetään kaikille, jotka ovat osallistuneet kirjan valmistumiseen. Kiitokset myös asiantuntija Antti Järviselle, joka jaksoi tarkistaa ja korjailla tekstiä. Erityinen kiitos kuuluu haastatteluun osallistuneille Heimo Nukalalle, Sauli Kantille, Vuokko-Liisa Nuottajärvelle, Oiva Yli-Mannille, Pekka Siipolalle ja Soili Haaramolle sekä sähköpostilla osallistuneille Eija Palosaarelle, Matti Pouhulalle ja Reino Hildènille.
Kirjoittajat
Teos on koottu onnettomuudessa menehtyneiden muistoksi ja jälkipolvien tiedoksi siitä, mitä Lapualla tapahtui huhtikuussa 1976. Räjähdyksen 50-vuotispäivänä julkaistava kirja on osa tapahtuman muistamista ja siitä tehtyjen havaintojen kokoamista tulevaa varautumista varten. Sen tarkoituksena on muodostaa kokonaiskuva viranomaisten, pelastustoimen, ensihoidon, terveyskeskuksen, sairaalatoiminnan, sosiaalitoimen sekä vapaaehtoisjärjestöjen toiminnasta onnettomuuden aikana ja sen jälkeen. Lisäksi tarkastellaan omaisten kokemia taloudellisia ja käytännön ongelmia sekä niiden lievittämiseksi annettuja laajoja avustuksia.
Kansan käsi oli poikkeuksellisen karttuisa. Ympäri maata soitettiin Lapualle ja kysyttiin, minne varoja voisi lähettää, jotta ne menisivät suoraan avun tarvitsijoille.
Ajatus tämän kirjan kirjoittamiseen syntyi kahdesta eri lähtökohdasta. Ajatuksen isä, dosentti Jorma Jokela, menetti nuorukaisena onnettomuudessa äitinsä ja piti tärkeänä tapahtumien ja niiden seurausten dokumentointia. Toinen kirjoittaja, ensihoidon historian tutkija Pertti Kiira, toimi tuolloin Suomen Sairaankuljetus ry:n puheenjohtajana ja perehtyi onnettomuuspäivänä paikan päällä ambulanssien sairaankuljetustoimiin onnettomuusalueella.
Tavoitteena oli alusta lähtien hyödyntää arkisto- ja asiakirjalähteisiin perustuvan historiatiedon ohella auttajien omia kokemuksia ja muistoja. Aineistoa kertyi runsaasti, mukaan lukien minuuttien tarkkuudella laadittuja tietoja tapahtumien kulusta. Pelastustoimen, sairaankuljetuksen ja terveydenhuollon toiminnan sekä psykososiaalisen tuen osalta näitä näkökulmia oli käsitelty aiemmassa tutkintaselostuksessa vain rajallisesti. Muistitietojen avulla voitiin täydentää kuvaa toimintakäytännöistä, jotka eivät olleet tallentuneet virallisiin asiakirjoihin.
Aineistona käytettiin haastatteluja, arkistomateriaalia, kirjallisuutta, lehtiartikkeleita sekä puhelimitse tai sähköpostilla saatuja tietoja. Haastattelut toteutettiin yksilöhaastatteluina vuosina 2023 ja 2025. Kertomuksia kerättiin uhrien omaisilta, pelastushenkilöstöltä, ensihoitajilta, jälkihoitoon osallistuneiden ammattiryhmiltä sekä onnettomuudesta selviytyneiltä. Osa haastateltavista on sittemmin poismenneitä. Lisäksi kirjoittajat kuvasivat omia kokemuksiaan tapahtumista.
Aluksi käytiin läpi Suomen Punaiselta Ristiltä saatu arkistoaineisto ja onnettomuutta koskeneet lehtiartikkelit, joiden pohjalta laadittiin tapahtumien aikajana.
Onnettomuus sattui tilanteessa, jossa viranomaisten, pelastustoimen ja terveydenhuollon varautumista oli kehitetty pitkäjänteisesti sodan kokemusten ja aiempien suuronnettomuuksien pohjalta. 1970-luvun aikana oli laadittu uusia suunnitelmia, tarkennettu säädöspohjaa ja harjoiteltu suuronnettomuustilanteiden hallintaa. Vaikka tapahtuman toteutumiseen ei uskottu, toiminnallinen ja hallinnollinen valmius oli olemassa. Ajankohta yö- ja päivävuorojen vaihtuessa mahdollisti henkilöstöllisesti parhaan mahdollisen lähtötilanteen.
Pelastustoiminta käynnistyi välittömästi tehtaan oman palokunnan ja -vapaaehtoisten toimesta. Ensiapu, ensihoito ja sairaankuljetus aktivoituivat nopeasti, ja Lapuan terveyskeskuksen sekä Seinäjoen keskussairaalan välinen kommunikointi saatiin toimimaan viiveettä. Puhelinalan lakko piti Lapuaa ja Seinäjokea viestintämotissa, mutta poliisien ja palokuntien radiopuhelinten avulla kyettiin edes jollain tasolla pitämään yhteyksiä terveyskeskuksen ja keskussairaalan välillä.
Loukkaantuneita oli noin 60, heistä 30 oli vakavasti loukkaantuneita ja monivammaisia. Kuten sanottu menehtyneitä oli 40.
Lapuan terveyskeskukseen saapui potilaita noin 100. Heidät lajiteltiin heti vammojen vakavuuden ja kiireellisyyden mukaan. Vakavimmin loukkaantuneet hoidettiin ensin. Heille annettiin ensiapua ja ensihoitoa, ja heidät vakautettiin kuljetuskuntoon sairaankuljetuksen onnistumiseksi. Heidän jälkeensä hoidettiin vähemmän loukkaantuneet ja suurin osa näistä potilaista kotiutettiin.
Seinäjoen keskussairaalaan kuljetettiin ambulansseilla kiireellistä hoitoa vaativat potilaat, jossa heidät luokiteltiin poliklinikalla vammojen mukaisesti ja siirrettiin teho-osastolle, leikkaussaleihin ja muille osastoille. Fyysisten vammojen hoidon ohella todettiin tarve laajalle psyykkiselle ja sosiaaliselle tuelle loukkaantuneille, omaisille ja koko yhteisölle.
Kokonaisvaltainen tukityö käynnistyi jo muutamien tuntien kuluessa ja jatkui yli 20 vuoden ajan. Lapuan räjähdysonnettomuus osoitti pitkäkestoisen ja moniammatillisen tuen tarpeen sekä vaikutti ratkaisevasti siihen, että psykososiaalinen tuki vakiintui osaksi suuronnettomuuksien jälkihoitokäytäntöjä Suomessa.
Kirja perustuu arkistoaineiston systemaattiseen seulontaan ja analyysiin. Teoksessa tarkastellaan erityisesti pelastuksen, ensihoidon ja jälkihoidon porrastetun järjestelmien toimintoja, vaikuttavuutta ja keskinäistä yhteensopivuutta. Viidenkymmenen vuoden ajallinen etäisyys mahdollistaa tapahtumien arvioinnin sekä toiminnan, että seurausten näkökulmasta.
Selvityksen pääkysymyksenä oli kuvailla, mitkä tekijät mahdollistivat onnistuneen toiminnan.
Teoksen tavoitteena on tuottaa koettua-, dokumentoitua- ja analysoitua tietoa, jota voidaan hyödyntää suuronnettomuuksiin varautumisessa, valmiussuunnittelussa, kriisijohtamisessa ja kriisiviestinnässä. Samalla se toimii ajankuvana tapahtumasta, joka vaikutti merkittävästi ensihoidon ja jälkihoidon kehitykseen.
Kiitokset esitetään kaikille, jotka ovat osallistuneet kirjan valmistumiseen. Kiitokset myös asiantuntija Antti Järviselle, joka jaksoi tarkistaa ja korjailla tekstiä. Erityinen kiitos kuuluu haastatteluun osallistuneille Heimo Nukalalle, Sauli Kantille, Vuokko-Liisa Nuottajärvelle, Oiva Yli-Mannille, Pekka Siipolalle ja Soili Haaramolle sekä sähköpostilla osallistuneille Eija Palosaarelle, Matti Pouhulalle ja Reino Hildènille.
Kirjoittajat