Ismo Kajanderin taidekirja Runoilijan talo on teos oudosta talosta, oudosta runoilijasta, runon oudoista kirjaimista ja niiden synnyttämistä kahdesta oudosta taideteoksesta: ”Runoilijan talosta” ja ”Hommage à André Chénieristä”.
Taiteilija on itse kutsunut ”Runoilijan taloa” päätyökseen. Kiinnostus työskennellä poikkeavilla materiaaleilla virisi varhain. Taidekoulussa 1950-luvun lopulla vielä maalattiin, mutta jostain tulivat myös vaikutteet esinekoosteisiin ja laatikkoteoksiin. Pian Ismo Kajander oli tekemässä taidetta laatikoihin.
1960-luvun puolivälissä näin yhdistelmävalokuvan pariisilaistalosta, joka oli kyljestä auki kuin nukketalo paljastaen huoneiden sisustat. Kuvasin itsekin samankaltaisen purkutalon Helsingin Kampissa. Olin myös lukenut Georges Perecin kirjan Elämä Käyttöohje, sanallisen läpileikkauksen erään talon asukkaista. Entä kerrostalojen asunto-laatikoiden iltaisin syttyvät valot?
smo Kajanderin teosten toistuva teema on taiteilijuus - ja vallankumousromantiikka. Pariisi on myös hänen palvovan rakkautensa kaupunki. Missä muualla voisi siis olla hänen innoituksensa talo?
Istuin Pariisin asunnossamme moniaat ajat yksin aamukahvipöydässä, lounaspöydässä ja illallispöydässä katsellen keittiön nurkassa olevaa laatikkokasaa. Pohtien, ilman pakkoa, vastuussa vain kutsumukselleni tehdä taidetta. Laatikoistakin. ”Runoilijan talo” on työnä edelleen edustava monessa mielessä. Se on synteesi tekemisteni tärkeimmistä linjoista. Se on kauneuden etsimistä esineyhdistelmistä, oudoistakin.
Tämän kirjasen tarkoitus ei silti ole opastaa ymmärtämään Runoilijan taloa, vaan kertoa miten minä NÄEN ja KOEN.>>