”Me oltiin pyhä vitun kolminaisuus. Meillä oli balanssi ja elämä ja viisastenkivi. Tajuttiinko me sitä? Totta helvetissä tajuttiin. Se tässä on pahinta. Mä tajusin mutta se ei estäny mua vähääkään. Mä oon miettiny sellasta kauheutta että loppujen lopuks tää homma meni just niinku me hullut haluttiin. Koska ihminen ei tiedä mitä se haluaa. Se haluaa semmosta mitä ei tahdo. Siks kaikki on lopulta aina liian myöhästä.”
Sano kuolemalle käsipäivää kasvaa lapsuuden ja nuoruuden tuokiokuvista ironiaa ja pilkkaa kaihtamattomaksi, tragikoomiseksi odysseiaksi - kuvaksi vallasta ja totuudesta, tasapainosta, jota ei koskaan saavuteta toista uhraamatta.
Markus Niemi takoo konstailematonta, villiä proosaa. Se jää vaivaamaan kuin liian selvästi tajuttu uni. Sen maailma on ivallinen, julma ja huumaava.