Tämä tutkimus kohdistuu yhteisöllisyyteen ja seurakuntalaisen osallisuuteen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Ensinnäkin tutkitaan sitä, millaisena yhteisöllisyys ja sen kehittämisen kysymykset näyttäytyvät 2000-luvun alun kirkossa erityisesti maaseudun seurakuntien näkökulmasta. Toiseksi tutkitaan, miten kirkossa ja seurakunnissa puhutaan yhteisöllisyydestä ja osallisuudesta, ja millaista osallisuutta tämä puhe seurakuntalaiselle tarjoaa. Edellisten pohjalta tutkitaan vielä kirkon yhteisöllisyyteen liittyvän puheen ja toiminnan välistä suhdetta.
Tutkimuksen teoreettisessa viitekehyksessä käsitellään yhteisöllisyyden ja osallisuuden käsitteitä sosiaalipsykologisesta, sosiologisesta ja sosiaalipedagogisesta viitekehyksestä. Lisäksi huomioidaan käsitteiden liittyminen teologisiin ja erityisesti kirkkososiologisiin lähtökohtiin. Tutkimusaineistoina toimivat seurakunnan työntekijöiden ja seurakuntalaisten haastattelut, kirkon strategiaa käsittelevä mietintö sekä yhteisöllisyyden kehittämishankkeen arviointikeskustelut. Aineistojen analyysissä sovelletaan laadullista sisällönanalyysiä, semioottista tulkintaa ja diskurssianalyyttistä lähestymistapaa. Tutkimuksen tulokset esitellään neljässä osa-artikkelissa sekä niitä kokoavassa yhteenvetoartikkelissa. Tulosten perusteella maaseudun seurakunnan yhteisöllisyys rakentuu sosiaalisen ja hengellisen ulottuvuuden yhdistämälle perustalle.