Romaani on itsenäinen jatko-osa Leena Kotilan kirjalle ”Päivä laskee Tuulityttö”.
Kertomus noudattelee Kotkan seudun sotatapahtumia sodan syttymisestä rauhantekoon ja vähän sen jälkeenkin.
Kirjan päähenkilö Tuuli on jatkosodan syttyessä täyttänyt viisitoista vuotta, kurssin käynyt ilmavalvontalotta. Isä lähtee rintamalle, myöhemmin myös isoveli Tapsa ja Tuulin hapuileva ensirakkaus, Stefan.
Sota on pommituksia, desanttivaaraa, puutetta, säännöstelyä. Se on Tuulille yksinäisyyttä ja ikävöintiä, huolta omaisista, jatkuvaa väsymystä. Tuuli käy koulua milloin se on mahdollista. Nuoruuden elinvoima vaatii veronsa: Kotkassa pääsee elokuviin ja salatansseihin, Rannikkotykistö esittää Seurahuoneella Tulikettua, teatteri luo Kotkan Laulun venäläisten perin säännöllisistä pommituslennoista. Kirjeet kulkevat, ja nuori lääkäri pyytää Tuulia kävelylle saadakseen puhua muusta kuin kivusta ja vammoista. Mutta sota palaa takaisin. Ankarimman iskun Tuuli kokee sodan viimeisinä viikkoina.
Sota-ajan nuoruus, aikuistuminen ilman kotia, ilman vanhempia ja sisaruksia, on ollut monelle ja on yhä, todellisuutta. Tuulin unelma paluusta kotiin, jota sota ei uhkaisi, mahdollisuudesta kasvaa aikuiseksi ja ponnistaa sitten omaan elämäänsä, murskataan pala palalta. On aikuistuttava, ammennettava siitä mitä elämä tarjoaa.
Sodan varjossa kasvaneelle sarastaa vasta vuosien kuluttua aamuvalo.