Mannerheim-risti myönnettiin sotilaille erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erikoisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi. Marsalkka Mannerheim piti tärkeänä, että risti voitiin myöntää sotilaalle sotilasarvosta riippumatta, joten sen saattoi saada yhtä hyvin sotamies kuin kenraali. Mannerheim piti ristin myöntämisen perusteet poikkeuksellisen vaativina, minkä ansiosta rististä tuli arvostettu ja haluttu kunniamerkki. Mannerheim-ristin ritariksi nimitettiinkin vain 191 sotasankaria, jotka muodostivat kiinteän veljeskunnan.
Mannerheim-ristiä esitettiin sadoille sotilaille, joista useimmat karsiutuivat arvioinnin edetessä. Esitysten hylkäämisen syitä on pohdittu julkisuudessa, mutta suuri osa syistä on jäänyt selvittämättä, sillä Marski ei ole enää vastaamassa kysymyksiin. Kirjassa esitellään ensin Mannerheim-ristin ritareiden nimittämisen vaiheet ja keskeiset toimijat, jotka käsittelivät joukko-osastojen tekemiä esityksiä Mikkelin Päämajassa. Nämä toimijat olivat komentoesikunnan päällikkö Tuompo, puolustusministeri Walden ja marsalkka Mannerheim. Mannerheim oli nimitetty Vapaudenristin ritarikunnan elinikäiseksi suurmestariksi ja hän teki lopullisen päätöksen kunniamerkin myöntämisestä. Tuompo ja Walden olivat ritarikunnan hallituksen jäseniä.
Kirjassa tarkastellaan myös komentoesikunnan päällikön Mannerheimille tekemiä ritariesityksiä, joita ylipäällikkö ei hyväksynyt, ja pohditaan mahdollisia syitä, jotka johtivat esitysten hylkäämiseen. Lisäksi kirjassa perehdytään tarkemmin seitsemästä sotasankarista tehtyihin ristiesityksiin ja niiden hylkäämisen syihin. Nämä sotasankarit ovat Aulis Iisalo, Alfons Almi, Elof Roschier, Vladimir Marmo, Kai Savonjousi, Harry Järv ja Martti Teräsalmi. He edustivat eri aselajeja ja eri sotilasarvoja, kuten nimitetytkin Mannerheim-ristin ritarit. Heitä ei kuitenkaan jostakin syystä vihitty arvostetun veljeskunnan jäseniksi.