Suursaaren Emma ei ole kuiva sukukronikka vaan se on kirjoittajan persoonallista puhetta. Päivi Meretoja tavoittaa sukunsa ihmisten tavan puhua, ajatella ja toimia. Kirjasta välittyy lukijalle voimakkaana arvostus menneitä sukupolvia kohtaan. Mutta katse on kuitenkin aina tulevaisuudessa. Kirja on myös kappale Suursaaren historiaa, välähdyksiä saarelaisten elämästä, sodasta, merestä, evakkotaipaleesta.
Päivi Meretoja kirjoittaa tyylikkäästi ja tasapainoisesti. Kerronta ei ole pikkutarkkaa tapahtumien kirjaamista ja vuosilukuja, vaan kirjoittaja näkee myös sydämellään. Hän on säilyttänyt meren äärellä kasvaneen isoäitinsä verenperinnön, lämpimän tavan suhtautua ihmisiin ja elämään. Tässä syy, miksi kirjaa ei henno laskea käsistään ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu, kuvat katsottu moneen kertaan.
Päivi Meretoja näkee ja kokee niin oman suvun kuin kaikkien suursaarelaisten kohtalon evakkotaipaleineen valtavana onnettomuutena, juurien katkomisena, jossa kaikki saavat parantumattomiakin kolhuja. Suursaarelaisten elämä oli soljunut hyvissä merkeissä vanhaan malliin vielä 1800-luvulla, se jatkui kotoisena aina 1900-luvun alkuun saakka: oli meri, joka antoi elannon, jopa mahdollisuuden vaurastumiseen. Saattoi tietenkin lähteä suureen maailmaankin nuorena ja uteliana kuten isoäiti Emma. Sota sotki sitten kaikkien elämän, Suursaari oli jätettävä. Uusi kotipaikka löytyi lopulta Emmalle ja läheisille Turusta.
Kirjassa suvun kohtaloita väläytellään niin vanhempien kuin useimpien lasten ja lastenlasten näkökulmasta. Oma tehokas osuutensa on kirjoittajan vanhempien sodanajan kirjeenvaihdolla. Kirjeet heräävät henkiin, ei niitä tarvitse selitellä.