Suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus hallitsevat osaltaan tämän vuosituhannen mielenmaisemaa samoin kuin julkisuuttakin. Suvaitsevuus on ollut perinteisesti, vaikka joskus hiukan varautuneesti-kin, myönteinen sana. Vastaavasti suvaitsemattomuus on tarkoittanut ja tarkoittaa edelleen jotakin kielteistä. Mutta suvaitsevaisuus on saanut myös ivallisen leiman esimerkiksi puhuttaessa "suvakeista".
Ihmisiä ei tule vainota eikä vihata, mutta mielipiteitä ja uskomuksia täytyy saada arvostella ja jopa pilkata, jos haluamme elää moniarvoisessa demokratiassa. Mitä meidän pitäisi suvaita, ei ole ainoa ongelma. Miten meidän pitäisi puhua suvaitsevaisuudesta, se on myös tärkeä kysymys. Pitäisikö suvaitsevaisuutta ja suvaitsemattomuutta pitää luonteenpiirteinä ja hyveinä? Tällaisia huomioita ja kysymyksiä esittävät ajankohtaisessa kirjassaan suomalaisen arvokeskustelun asiantuntijat professori Timo Airaksinen (s. 1947) ja dosentti Heta Gylling (s. 1955).
"Ensin vihataan, sitten annetaan näennäiset perustelut sille, miksi vihataan. Oikea tieteellisen järjen mukainen kaava on, että ensin haetaan perustelut ja sitten muodostetaan käsitys asiasta; lopuksi suoritetaan arvoarviointi, jonka perusteella asia nimetään hyväksi tai pahaksi, ehkä samantekeväksi. Ja pahaa saa kyllä vihatakin. Ennakkoluulot rikkovat tämän kaavan. Ensiksi on viha ja sitten näennäinen selitys vihalle. Jokaisen on hyvä miettiä kohdallaan tätä asioiden järjestystä."